Praedor-aiheinen novelli.

[Saggeli]

Virtuaalisessa työpöydän laatikossa on pidemmän aikaa muhinut erääseen roolipelikamppanjaan perustuva pitkähkö novelli - tai oikeastaan kertomus. Tätä nykyä teoksella on mittaa vaajaat kolmisenkymmentä sivua ja mitä juoneen tulee, niin aikalailla 1/3 on tapahtumista käsitelty. Pyrin tietynasteiseen inhorealistiseen otteeseen, jota taidettaisiin luonnehtia alan termein vulgaaristi "mutapaska"-fantasiaksi.

Juoni menee lyhykäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan seuraavasti: seurue saapuu Kirotun Maan laitamille, leiriytyy ja valmistautuu ja tekee lyhyen retken Borvariaan. Kaikenlaista ehtii kuitenkin tapahtua ennen tarinan loppua - pitäydyn jyrkästi roolipelisessioiden tapahtumissa. Ohessa ote rakentavaa ja kriittistä kritiikkiä varten, tarkoituksenani on kuitenkin vielä hioa kertomusta ennen kuin julistan sen valmiiksi - jos se edes valmistuu.


Anfosos painoi kostutettua mellan lehteä voimakkaasti Untarin päkiää vasten ja availi sormin ja hampain siderullaa päällekieritettäväksi. Kymmenien virstojen vaellus huonokulkuisessa maastossa oli koetellut seurueen jalkapohjien kestävyyttä ja nyt oli Anfosoksen aika tarkistaa useat parit vaihtelevankuntoisia jalkoja – rakot, haavat, känsät, tulehdukset ja kipeät syylät oli hoidettava nyt kun aikaa oli. Kirotulla Maalla huomion tulisi kiinnittyä ympäröiviin tapahtumiin, romahtaneiden rakennusten varjoisiin loukkoihin, tiheisiin pensaikkoihin, taivaaseen pään yllä, maahan jalkojen alla sekä tiehen edessä ja takana; kirvelevillä jalkapohjilla oli taipumus anastaa itselleen osa tästä huomiosta.
”Onko liian kireällä?” Anfosos mutisi ja kieritti siderullaa, joita ei haavurin iloksi tarvinnut säästellä – vanhatkin voitiin irrottamisen jälkeen säilöä ja puhdistaa Felicin alkemiantaitojen avustuksella; näitä roikkui kuivaamassa kolmet teltan kattonyöreissä.
”Ei ole, ja kipeäthän nuo jalat ovat olleet jo toista päivää”, Untari vastasi nojaten tyynyksi likistämäänsä reppuun – jalat hän oli nostanut Felicin vastikään pakatun kenttälaboratorion kantolaukun ja tälle levitetyn puhtaan kankaan päälle.
”Tuo olikin iso rakko tuossa vasemmassa, päkiän kokoinen”, Anfosos vilkaisi Untariin yli tämän siteisiin käärittyjen jalkojen ja jatkoi: ”mellan lehtien pitäisi helpot-aa kipua aamuun mennessä ja vielä senkin jälkeen kunnes lehti kuivuu ja varisee pois, vaikkei rakko varsinaisesti heti paranisikaan”.
”Kunhan tuo kipu ja kutina lähtee”.
”Kutina?”
”Helvetillinen kutina”.
”Missä?”
”Päässä, kainaloissa, perseessä ja palleissa”.
”Jaahas”.
”Oikeastaan koko vartaloa kihelmöi ja kutittaa”.
Anfosos ei olisi erityisemmin yllättynyt, mikäli tämä puhtauttaan toistuvasti laiminlyövä raakalainen elättäisi karvoituksessaan kokonaista syöpäläisten yhdyskuntaa. Edellisestä pesusta vuoristopuron täyttämässä kylmävetisessä lammessa oli kulunut jo toista viikkoa ja Untari olisi laiminlyönyt tämänkin mahdollisuuden tarrata kiinni, virsta virstalta taaksejäävän, sivistyksen maneereiden rippeisiin, ellei Deluntes olisi tätä siihen vaikutusvallallaan sadatellen pakottanut – samalla se oli yksi niistä harvoista kerroista, kun retken muodollinen johtaja oli joutunut asemaansa näyttämään. Nuristen vuoristolainen oli hangannut pois viikkojen lian muun seurueen räkättäessä kuin varisparvi kivikkoisella rantatörmällä. Anfosos oli kehottanut tätä pesemään korvantaustansa huolella ja Untari vastasi kohteliaisuuteen kourallisella ruskeaa ja vetistä pohjan mutaa – hänen heittonsa päätyi kuitenkin suurimmaksi osaksi Felicin rinnuksille. Syöpäläisiä oli toki monenlaisia, eivätkä ne välttämättä katsoneet kuontalon puhtautta isäntään tarttuessaan. Niitä eivät myöskään aina peseytyminen vuoristopuroissa saati syksyn yöpakkaset karkottaneet; Anfosoksen myrkyt sen sijaan pääsääntöisesti tehoaisivat - ja jolleivät tehoaisi, niin kutina olisi huolista vähäisin.
”Pysyhän paikallasi, niin tulen tilsimään kirput ainakin päästäsi, katsotaan sitten mitä teen muiden ruumiinosiesi kanssa – ehkä kuohitsen sinut kuin elukan”, Anfosos mutisi edeten kyyryssä teltan nurkkaan, jossa tämä ikilyhdyn valossa alkoi haroa läpi ruskeaa, paksua ja likaista hiuspehkoa toivoen välttyvänsä ikäviltä löydöiltä. Tovin harottuaan Anfosos joutui harmikseen myöntämään, ettei näin käynyt: hiusten tyvet päänahan tuntumassa olivat täynnä valkoista, hiekanjyvänkokoista hilsettä.
”Suokirpun munia”, Anfosos totesi ja kurotti kohti haavurinlaukkuaan.
”Mitä?” Untari kysyi hieman ymmällään.
”Liukastuit toissapäivänä ja putosit siihen suolampeen”.
”Niinhän siinä taisi käydä”, Untari muisteli välikohtausta kallioisella harjanteella. Kivi hänen saappaansa alla irtosi maasta ja vuoristolainen oli tämän seurauksena keikahtanut pää edellä sameavetiseen suolampeen – onnekseen lampi oli tarpeeksi syvä, ollakseen aiheuttamatta pohjakosketusta sekä mahdollista pään tai niskojen murtumista. Vettä imeneiden raskaiden turkisten vuoksi oli Maorokin täytynyt kiskoa äristen Untari vyöstään soiselle rannalle, jossa liukastunut ja epäonninen vuoristolainen oli kakonut ja yökkäillyt limaista suovettä kurkustaan ravinnon vainunneiden itikoiden käydessä ahnaasti kiinni pysähtyneeseen kulkijaan.
”Lampi oli ilmeisesti täynnä niiden munia. Ne tarrautuvat karvojen juureen ja kutittavat niin helvetisti. Kun kynsit ihosi verille, ne saavat ravintonsa, kasvavat, kuoriutuvat ja lentävät lampeen munimaan”, Anfosos selitti avatessaan laukkunsa nyörejä. ”Varsin tavallisia suon vitsauksia ja myös sieltä vähäisemmästä päästä”.
”Eli nytkö minun on kynsittävä?”, Untari kal-peni.
”Ei, sitä paitsi tuossa kestää useita päiviä ja kutina on tosiaankin helvetillinen – joskus haavat voivat kaikenlisäksi tulehtua, jolloin kutina ja kirvely on entistä pahempaa”. Anfosos sai reppunsa auki, veti esiin pienen nahal-la päällystetyn lasipullon ja näytti sitä myhäillen tyytyväisyyttään – hän oli varautunut mahdollisiin syöpäläisiin valmistamalla tehokasta syöpäläismyrkkyä jo ennen matkalle lähtöään. Hän näpersi korkin irti varoen, ettei pullon sisältö läikkyisi maahan. Paksu sekoitus noidanvarpua, tuliheinää ja rasvaista nestettä – tässä tapauksessa kermaa – tuoksui kirpeälle ja oli väriltään kirkkaan vihreää. Ainekset olivat harvinaisia Pohjoisessa Jaconiassa, minkä johdosta pelkästä voiteen valmistuksesta saattaisi joutua pulittamaan tavallisen kaupunkilaisen kukkarolle ylisuuria summia. Travanin alamaailma oli kuitenkin tarjonnut aineksia pilkkahintaan ja tietysti vakuuttaen odottavansa vastapalvelusta, mikäli Anfosoksen kyvyille sattuisi tulevaisuudessa löytymään käyttöä.
”Tuotako juomalla se sitten paranee?” Untari kysyi ja nousi istumaan makuualustaltaan tarraten vahvistettuun juomapulloonsa. ”Otan vähän viinaa kyytipojaksi, tiedä vaikka olisi viimeinen ryyppyni”.
”Tämä ei ole juotavaa - ja siitä seuraisi todennäköisesti jonkinasteinen myrkytys”, Anfosos neuvoi. ”Salvaa hierotaan kutisevaan kohtaan ja tietysti varotaan, ettei sitä kulkeudu suuhun tai silmiin – se tappaa kyllä syöpäläiset hetkessä, mutta vihreä väri tarttuu ihoon, joka puolestaan kesii pois parin päivän kuluttua”.
”Minä hieron sitten itse palleihini ja perseeseen”, Untari tähdensi katsoen tuimasti Anfososia. Hän heristi tälle pulloaan uhmakkaasti, niin että neste sisällä hölskyi kuuluvasti: ”ja otan viinaa, helvetti soikoon!” Untari kallisti pulloa rivakasti ja joi ahnaasti viinanorojen valuessa pitkin parroittuneita suupieliä; edellisestä ryypystä olikin kulunut jo kolmatta viikkoa ja tämänkaltaisia sivistyksen maneereita kyseinen juojakaan tuskin mielellään unohtaisi. Runsain määrinhän tätä kirkasta ja kirpeää nektaria ei Untarin pullolla ollut tarjottavanaan, joten seurue todennäköisesti välttyisi juopuneen vuoristolaisen tarinoilta.
”Selvä, mutta ensin otat vaatteet pois, viet ne ulos sateensuojaan ja toivot yöksi pakkasta, jotta niihin tarrautuneet munat kuolevat – syyhyisenä sinusta ei ole paljon iloa Kirotulla Maalla”, Anfosos muistutti ja vaikka tämä oli suhteellisen varma tekojensa hyödyllisyydestä, tämäniltaisista tapahtumista tuskin kerrottaisiin suurina urotekoina, kapakoiden tuoppien sekä ihailusta ja kunnioituksesta huokailevien, kuulijoiden äärellä; eivätkä tällaiset tarinat eivät olleet tarpeeksi jännittäviä ja miehuutta ylistäviä, saadakseen naisen käpertymään kertojansa kainaloon – Anfosos voisi kuitenkin aina höllentää rahapussinsa nyörejä, mikäli sattuisi kaunista seuraa kaipaamaan.
Juotuaan pullonsa tyhjäksi, Untari irvisti ja alkoi kiskoa nahkalahkeita jalastaan.

[Jasca]

Minä ainakin pidin tarinasta, ja vähän kummaksuttaa, ettei kukaan ole mitään sanonut! Tyyli oli sopivan värikästä ja maanläheistä, ja onnistuit hyvin kuvaamaan praedorien leirielämän arkea. Teksti oli helppolukuista, ja muutama "huumorin kukkanenkin" oli sekaan eksynyt - ja ne sopivat hyvin tekstin mutapaskaiseen tyyliin! Virheitäkään juuri osunut nopealla lukaisulla silmään, mitä nyt muutama (-) oudossa paikkaa, ilmeisesti tavutuksesta johtuen?

Tällaista lukisi mielellään enemmänkin, sillä pätkä oli selvästi jostain pitemmästä tarinasta. Lisää vain!

[Nuurori]

Tän pitäis olla Hiltusen piirtämä sarjis. Mut hauska, mäki luin tän kyllä jo tammikuussa, en vaan si sanonu mitää. Yleensä en pahemmin välitä novelleista, mutta tässä pysytään aika hyvin maan tasolla.

[RoleHamster]

Oli erittäin hyvä pätkä! Hieno oivallus tuo lopussa, että näistä teoista ei lauluja synny.

[Saggeli]

Jeps. Kiitoksia palautteesta. Alkoi taas kirjoitushammasta kolottamaan ja aikaa löytyy, kun opiskelussa pidän pientä taukoa.

a) Pistäkää lainaukset mahdollisista kielioppivirheistä ja vastaavista, jotta voin ne sitten korjata.
b) Muutenkin tyyliä voi tarkkailla ja siitä voi esittää hyvinkin kriittistä palautetta.


Jasca kirjoitti:

Tällaista lukisi mielellään enemmänkin, sillä pätkä oli selvästi jostain pitemmästä tarinasta. Lisää vain!

Periaatteessa voisin lisätä yhden tunnelmointipätkän.


Nuurori kirjoitti:

Tän pitäis olla Hiltusen piirtämä sarjis.

Pelikaveri ainakin aloitti Praedor-sarjiksen piirtämisen. Osittain samoja hahmoja siinä esiintyy, kuin novellissani - joita tässä otteessa ei tosin mainittu.


Rolehamster kirjoitti:

Oli erittäin hyvä pätkä! Hieno oivallus tuo lopussa, että näistä teoista ei lauluja synny.

Satun karsastamaan eeppisyyttä. Inhorealistinen ote kuvaa parhaiten praedorien arkea.

[Saggeli]

Toinen ote novellista.

Kaukana läntisellä taivaanrannalla leikittelivät Borvarian virvatulet ja kuvajaiset. Päivällä Kirotun Maan värileikkejä saattoi paljain silmin tuskin havaita, mutta yön tultua ne suorastaan loistivat tummaa taivasta vasten; ja nyt, sadepilvien peittäessä kuun ja tähdet, toimivat oudot säihkyvät kuviot ainoina valonlähteinä teltan oviaukosta kajastavan ikilyhdyn kelmeän hohteen lisäksi. Vesi valui alas noroina pitkin Deluntesin huopaviittaa tämän tuijottaessa taivaanrannan leiskuvia värejä. Ne paljastivat varjokuvana joukon suuria, tornimaisia rakennuksia - muinaisten ylimysten koreita palatseja, joita Kirotun Maan sääolot eivät olleet vielä romahduttaneet.
”Kauniit ovat valot, vaikka tuolla ei kukaan selväjärkinen tahtoisi tähän aikaan olla”, Deluntes totesi teltasta ulos tulleelle Maorokille.
”Mikä sinut sai ulos lämpimästä teltasta kylmään sateeseen?” Deluntes jatkoi, irrottamatta kuitenkaan katsettaan taivaan valojen välkkeestä.
”Felic keittelee teltassa myrkkyjään eikä siinä löyhkässä kestä pirukaan”, Maorok puuskahti nykien huopaviittaansa leveille hartioilleen.
”Kyllä ne ehtivät haihtua”.
”Parempi olisi, ehdin sentään pakata laukkuni ennen myrkkyhuuruja”, Maorok murahti ja sylkäisi pimeää rinnettä kohti. Samalla hetkellä koko läntinen taivaanranta leimahti salaman välähdystä muistuttavalla tavalla. Se valaisi autiomaata ja sen takana siintävää rauniokaupunkia virstatolkulla.
”Mitä helvettiä?!” Vuoristolainen säpsähti ja otti askeleen taaksepäin hieroen silmiään. Deluntes ei sen sijaan liikahtanutkaan, hänelle Borvarian taivaan ilmiöt olivat jo varsin tuttu näky; paikoitellen kokenut praedor piti ilmiötä jopa kauniina ja oli siksi tänä nimenomaisena, satei-sena ja pilvisenä syysiltana saapunut ulos niitä ihastelemaan; ja saattoivathan ne myös parhaassa tapauksessa kertoa avo-naisten porttien sijainnista. Maorokin säikähdys sen sijaan huvitti Deluntesia: vastaavanlaista olisi voinut kenties odottaa ensimmäistä kertaa Borvarianretkelleen valmistautuvalta aloittelijalta, ei karaistuneelta jättiläiseltä, jolla oli takanaan jo kuusi onnistunutta retkeä.
”Villiä magiaa tulvii avonaisesta portista”, Deluntes osoitti lounaaseen, jossa välähtely oli kirkkainta ja värikkäintä. Lukutaitoisena miehenä Deluntes oli perehtynyt Kirottua Maata koskeviin kirjoituksiin, sekä keskustellut näitä laativien kirjanoppineiden ja tieteentekijöiden kanssa ja kykeni jossakin määrin ymmärtämään, selittämään ja ennustamaan sen ilmiöitä. Tällainen tietämys toi sekä sellaista käytännönläheistä turvallisuutta, johon rukoukset, manaukset ja onnenhelyt eivät pystyneet, että poisti osan ilmiöitä ympäröivästä salaperäisyyden verhosta; siksipä Deluntes ei tuntenutkaan näitä kohtaan samankaltaista taikauskoista pelkoa, kuin mitä esimerkiksi Maorokin kaltainen vuoristolainen vähäisessä sivistyksessään saattoi kokea.
Kirotun Maan pedot ja nimettömät olennot olivatkin sitten toinen asia – ja vaikka pelko näitä kohtaan olikin hallittavissa ja vuosien varrella laimentunut, se ei ollut kokonaan kadonnut. Deluntes piti pelkoa kuitenkin hyödyl-isenä tuntemuksena, joka tehokkaasti ohjasti praedorilta vaadittavaan tarkkaavaisuuteen, varovaisuuteen ja huolellisuuteen. Hänellä olikin tapana teroittaa seurueilleen Kirotulla Maalla miekkaan tarttumisen olevan seurausta epäonnistumisesta joissakin näistä kolmesta – vaikka ainahan ei tietysti näin ollut: joskus miekkojen esille vetämistä saattoi edeltää pelkkä huono onni, pedon tarkat silmät, vainu tai silkka välttämättömyys. Petojen suhteen Deluntesilla oli kuitenkin ollut onnea matkassa ja vain pieni arpi oikean lapaluun kohdalla muistutti vuosientakaisesta lentävästä pedosta ja tämän raatelukynsien tiukasta ja kivuliaasta otteesta – samaa onnea ei tosin ollut kaikilla hänen seuralaisillaan.
”Onko se portti matkan varrella?” Maorok kysyi sormeillen karhunhampaista kaulakoruaan hermos-tuneesti; toisille kyseessä oli vain vaivaiseen nahkapunokseen kiinnitetty karhunhammas, mutta Maorokille se oli muisto vuoristolaisvuosiensa siirtymäriitistä: karhuntaposta. Jännityksestä ja uupumuksesta vapisevin käsin tämä oli hakannut irti kulmahampaan vielä lämpimästä ja höyryävästä karhunruhosta ja toimituksensa päätteeksi kellahtanut veriseen lumeen sydän pamppaillen – sieltä hänet oli löytänyt makaamasta vanhempi veljensä. Illalla kylässä virtasi olut, vaikkei Maorokista haavoineen ja murtuneine luineen ollutkaan sen juojaksi.
”Ei ainakaan tuo nimenomainen. Lisäähän niitä voi olla, mutta en usko, että ovat yhtä voimakkaita kuin tuo säteilevä ja portit tuskin tulevat olemaan suurin huolenaiheemme”, Deluntes arveli. Taivas välähti jälleen ja vuoristolainen säpsähti.
”Miten on noiden märkäkorvien kanssa?” Maorok uskaltautui kysymään.
Deluntes pohdiskeli hetken hieroen partaansa, joka sivistyksen keskellä olisi ollut huomattavasti siistimpi ilmestys, ja vastasi: ”Anfosos, Felic ja Untari vaikuttaisivat olevan ainoat Borvariaa näkemättömät – Karelhan on todennäköisesti paimentolaisena tutustunut Kirottuun Maahan”.
”Ihme, jos ei ole. Mieshän on pedon näköinen itsekin”, Maorok sanoi.
”Niinpä. Ainoina varsinaisina heikkoina lenkkeinä ovat Karelin käsi ja Felicin kunto noin yleisesti ottaen, mutta nämä ovat verrattain pieniä ongelmia – ja kysehän on vain päivästä eikä mistään, mitä eivät Anfosoksen ja Felicin keitokset voisi ainakin tilapäisesti kohentaa. Sitä paitsi märkäkorvat osoittivat kykynsä siellä luolassa lumiapinoiden kanssa”, Deluntes tuumi luoden pikaisen vilkaisun teltan oviaukolle. Felic kieritti paraikaa nahansuikaletta pienen lasipullon ympäri keskittynyt ilme arpisilla kasvoillaan.
”Taitavat keitokset kohta olla valmiita”.

[Jasca]

Jälleen hyvä pätkä. Kuitenkin tämä on vielä selkeämmin irti jostain suuremmasta tarinasta kuin edellinen teksti, joten esimerkiksi hahmot jäävät irtonaisiksi (vaikka vaikuttavatkin lupaavasti mielenkiintoisilta). Muutamat tavu-viivat huomasin tekstissä, ilmeisesti tavutuksesta johtuen, muuten ei silmääni nopealla lukaisulla virheitä osunut.

Vuoropuhelun olet saanut toimimaan mielestäni erittäin hyvin. Se on minun tarinoissa yleensä se kompastuskivi.

Veikkaan, että tarina olisi kokonaisuutena vielä nautittavampi lukuelämys. Oletko laittamassa tätä minnekään kokonaisena sitten, kun saat kertomuksen valmiiksi?

[Nuurori]

Toisaalta jatkokertomus tulis todennäköisemmin luettua kuin yksi pitkä pätkä. Olettaen tietysti, että jatkokertomuskin ilmestyy jotenkin säännöllisesti, ettei punainen lanka katoa.

[Saggeli]

Jasca kirjoitti:

Jälleen hyvä pätkä.

Kiitos, nämä olivat novellin "vahvempaa puolta". Omasta mielestäni novellin alku, jonka yhteydessä tapahtuu pikkuhiljaa hahmojen esittely, on heikoin lenkki. Ehkä kirjoitan sen uudelleen, ehkä en.

Kuitenkin tämä on vielä selkeämmin irti jostain suuremmasta tarinasta kuin edellinen teksti, joten esimerkiksi hahmot jäävät irtonaisiksi (vaikka vaikuttavatkin lupaavasti mielenkiintoisilta).

Suuremmasta tarinasta se onkin ja molemmat otteet samasta novellista ja saman seikkailijaryhmän edesottamuksista. Viittaan novellista toki muihinkin tapahtumiin ja praedorien kokemuksiin, joista saatan joskus kirjoittaa.

Muutamat tavu-viivat huomasin tekstissä, ilmeisesti tavutuksesta johtuen, muuten ei silmääni nopealla lukaisulla virheitä osunut.

Kopion suoraan wordista, joten noita tavu-viivoja saattaa löytyä - suurimman osan kuitenkin sain poistettua.

Vuoropuhelun olet saanut toimimaan mielestäni erittäin hyvin. Se on minun tarinoissa yleensä se kompastuskivi.

Vuoropuhelun kirjoittaminen on vaikeaa ja huomaan, että sitä joutuu hiomaan useaan otteeseen kirjoittamisen jälkeen. Tässä huomioitani:

1) Realismi. Keskustelun ei oikeassa elämässäkään ole tarkoitus johtaa tiettyyn juonen kannalta uskottavaan päämäärään. Ei siis fiktiivisessä tuotoksessakaan, jossa pyritään realismiin.
2) Erottuminen "kertojanäänestä". Mikäli kirjoittaa yhdellä tyylillä, omasta mielestäni olisi suotavaa, että dialogi erottuisi tästä puhujan mukaan. Esimerkiksi vuoristolainen ei välttämättä puhu kirjakielellä ilman uskottavaa selitystä.
3) Asteittainen kirjoittaminen. Ensin kirjoitetaan aivomyrskytyylisesti eläytyen, välittämättä esimerkiksi edellämainituista nyansseista. Tämän jälkeen hiotaan tekelettä uskottavampaan suuntaan.

Veikkaan, että tarina olisi kokonaisuutena vielä nautittavampi lukuelämys. Oletko laittamassa tätä minnekään kokonaisena sitten, kun saat kertomuksen valmiiksi?

Ajattelin, jos se julkaistaisiin kustantajan toimesta ja jos ei, niin lisään sen Sotamestarin Kirjan loppuun ilmaislevitykseen. Jokatapauksessa, kirjoitan sitä itselleni ja omaksi ilokseni.


Nuurori kirjoitti:

Toisaalta jatkokertomus tulis todennäköisemmin luettua kuin yksi pitkä pätkä. Olettaen tietysti, että jatkokertomuskin ilmestyy jotenkin säännöllisesti, ettei punainen lanka katoa.

Novellissa on toki punainen lanka. Näistä kahdesta "julkaisemastani" pätkästä se ei vain välity, vaikka sinänsä nämä tapahtumat sijoittuvat kronologisesti hyvinkin lähelle toisiaan - noin puolen tunnin aikaerolla.

[Saggeli]

Ote ensimmäisestä kappaleesta.

Deluntes loi pikaisen silmäyksen nuotion ympärille keräytyneeseen ja pitkän matkan ryvettämään joukkoon hylkiöitä, henkipattoja ja uskonsa menettäneitä, jotka kaikessa viallisuudessaankin olivat kyenneet osoittamaan tälle luotettavuutensa. Loppukesänajan vaihtuessa Alkusyksynajaksi, oli seurue matkannut Travanista lounaaseen läpi peltomerien ja niitä täplittävien metsäsaarekkeiden, läpi kellastuvien, varisevien ja talveen valmistautuvien metsien, kohti Läntisten Vuorten takaista harvaanasuttua erämaata ja lopulta Suden Autiomaan Borvariaan viettäville soistuneille aroille. Harva kiinnitti kuluneeseen aikaan ja tapahtumiin huomiota, mutta Deluntesin oli tapana kirjata ylös kuluneiden päivien tapahtumia; olihan hän kokeneena praedorina seurueen muodollinen johtaja, jolle kuuluivat myös tietynlaiset ylläpidolliset ja kirjalliset velvollisuudet. Näihin ei liittynyt erityistä hehkeyttä tai jännitystä, saati suoranaista välttämättömyyttä, mutta kun maksun aika koitti, saalis oli helpompi jakaa tiedettäessä seurueen jäsenten osuus sen saavutuksiin.
”Tämä on sitten kuudestoista”, hän totesi mietteliäänä pyyhkien tuulen pöllyttämät vaaleat hiuksensa pois kasvojensa edestä. Deluntes alkoi taitella papereitaan olkalaukkuunsa.
”Päivä?” Anfosos kysyi nuotion ääreltä.
”Ei, tarkoitan lähinnä näitä Borvarian retkiäni”, Deluntes vastasi ja jatkoi: ”Kymmenes seurue ja edellisestä retkestä aikaa reilu vuosi. Päivämäärä on neljästoista Alkusyksynaikaa”.
”Sehän tekee yli kuukauden siitä kun lähdimme”.
”Ajan kulumista ei matkatessa oikein huomaa, siksi on hyvä kirjata ylös”.
”Paljon rahaahan tuo kuukausi tien päällä tekee”, Maorok murahti väliin pyydystäessään siivun suolaista possunkylkeä nuotiolla kuumenevasta paistinpannusta. Hän asetteli sen matkaleipäviipaleen päälle, pyyhki siihen rasvat veitsestään ja jäähdytteli höyryävää ateriaansa tyytyväisen näköisenä puhallellen sitä.
”Mitä se tekee? Kultaraha päivältä?”, Maorok katsoi kysyvästi Deluntesiin.
”Velhomme maksaa meille kahdensadan kultarahan peruspalkkion sekä sata kultarahaa jokaisesta noutamastamme kirjasta. Vierähtäneillä päivillä tai kuukausilla ei siis ole tässä merkitystä, matkakassakin kun maksettiin etukäteen”, Deluntes oikaisi ja sulki laukkunsa soljen. Hän kaivoi takkinsa taskusta ajan ja naarmujen samentaman nivelletyn kaukoputken, jonka kultainen kimallus oli vuosikymmen sitten sattunut tämän silmään kauppiaan tomuiselta hyllyltä Farrignian Sinisen Kilven korttelissa.
”Palkkiolla elää kaksi vuotta majatalossa täydellä ylläpidolla ja tämäkin vain siinä tapauksessa, ettemme löydä kirjastoa tai kirjat ovat täysin ajan ja homeen pilaamia”, Deluntes katsoi Maorokiin, tietäen tämän olevan ainoa, jolla oli poikkipuoleinen sana sanottavanaan palkasta – joka oli ruhtinaallinen, vaikkei seurue kykenisikään täysin pitämään omaa puoltansa sopimuksesta. Puheistaan päätellen Maorok oli pahoissa veloissa Travanin juottoloille, eivätkä paikalliset koronkiskurit olleet erityisen tunnettuja helläkätisyydestään – eivät edes Maorokin kaltaisia leveäharteisia jättejä kohtaan. Silti yli kahdensadan kultarahan juomavelat tuntuivat Deluntesista mahdottomalta ajatukselta: pelkällä kultarahalla kun saisi jo kymmeniä tuopillisia.
”Ja ehkä maksat puolet kaljaveloistasi”, Anfosos virnuili.
”Puoskari, tuhlaat kuitenkin rahasi samaan porttoon”, Maorok sai leivänmurujen ja rasvaisen lihan seoksen suusta pärskyessä tuotua vastineensa julki – mitä ei tosin usein Anfosoksen nokkeluuksien ja piikittelyn edessä hänen kohdallaan tapahtunut, ja jos tapahtuikin, niin usein tämä oli auttamattomasti myöhässä.
”Syökää te muutkin, niin saamme teltan pystyyn ja lämpimäksi ennen iltaa”, Deluntes kehotti kiskoessaan jäykkänivelisen kaukoputken päät erilleen. Hän käveli tasanteen reunalle ja tähysti länteen.

[Jasca]

Kokonaisuutena jälleen mielestäni hyvää tekstiä. Ehkä hieman... en oikein tiedä. Verkkaista? Pätkittäistä? Minulle tuli vähän sellainen olo, että tämä oli ehkä vähemmän luovassa mielentilassa kirjoitettu, kuin aikaisemmat tekstit. Edelleen hyvää tekstiä tosin, ja vuoropuhelun saat mielestäni edelleen toimimaan hyvin.

Nämä kaksi kohtaa jäivät kuitenkin askarruttamaan:

”Palkkiolla elää kaksi vuotta majatalossa täydellä ylläpidolla ja tämäkin vain siinä tapauksessa, ettemme löydä kirjastoa tai kirjat ovat täysin ajan ja homeen pilaamia”, Deluntes katsoi Maorokiin, tietäen tämän olevan ainoa, jolla oli poikkipuoleinen sana sanottavanaan palkasta – joka oli ruhtinaallinen, vaikkei seurue kykenisikään täysin pitämään omaa puoltansa sopimuksesta.
...
”Puoskari, tuhlaat kuitenkin rahasi samaan porttoon”, Maorok sai leivänmurujen ja rasvaisen lihan seoksen suusta pärskyessä tuotua vastineensa julki – mitä ei tosin usein Anfosoksen nokkeluuksien ja piikittelyn edessä hänen kohdallaan tapahtunut, ja jos tapahtuikin, niin usein tämä oli auttamattomasti myöhässä.

Minä kirjoittaisin nuo ehkä jotenkin muuten, kuin ajatusviivalla. En tiedä miksi, mutta molemmat osiot eivät oikein mielestäni noin toimineet. Tämä on kuitenkin ehkä vähän makuasia... mene ja tiedä.

Samoin tämä kohta on ehkä turhan "pitkä":

”Paljon rahaahan tuo kuukausi tien päällä tekee”, Maorok murahti väliin pyydystäessään siivun suolaista possunkylkeä nuotiolla kuumenevasta paistinpannusta. Hän asetteli sen matkaleipäviipaleen päälle, pyyhki siihen rasvat veitsestään ja jäähdytteli höyryävää ateriaansa tyytyväisen näköisenä puhallellen sitä.

Pätkän voisi tiivistää esimerkiksi näin (vaikka se ei paljoa lyhenekään niin turhaa se-siihen-siitä -toistoa on vähän vähemmän):

”Paljon rahaahan tuo kuukausi tien päällä tekee”, Maorok murahti väliin pyydystäessään siivun suolaista possunkylkeä nuotiolla kuumenevasta paistinpannusta. Hän asetteli lihanpalan matkaleipäviipaleen päälle, pyyhki siihen vielä rasvat vetisestään ja jäähdytteli höyrävää ateriaansa tyytyväisenä puhallellen.

Jälleen makuasia, mutta nuo kohdat osuivat silmään sellaisina... kehityskelpoisina osioina.

[Saggeli]

Jasca kirjoitti:

Kokonaisuutena jälleen mielestäni hyvää tekstiä. Ehkä hieman... en oikein tiedä. Verkkaista? Pätkittäistä? Minulle tuli vähän sellainen olo, että tämä oli ehkä vähemmän luovassa mielentilassa kirjoitettu, kuin aikaisemmat tekstit.

Jep. Tämä oli ihan ensimmäinen kappale. Kyllä, itsekin pidän kappaletta osittain tökerönä, vaikken välttämättä erityisen huonona. Kirjoituksen edetessä laatu tosin käsittääkseni paranee.

...ja vuoropuhelun saat mielestäni edelleen toimimaan hyvin.

En tiedä mikä siinä on, mutta tämän vuoropuhelun kirjoittaminen tuntuu lyövän läpi jostakin alitajunnan uumenista. Kuvittelen mielessäni tilanteen, kirjoitan ja henkilöiden kommentit ja reaktiot tuntuvat tulevan kuin itsestänsä. Nämä tuntuvat täyttävän tilaa silloinkin, kun ei varsinaisesti ole "tarvetta keskusteluun".

Minä kirjoittaisin nuo ehkä jotenkin muuten, kuin ajatusviivalla. En tiedä miksi, mutta molemmat osiot eivät oikein mielestäni noin toimineet. Tämä on kuitenkin ehkä vähän makuasia... mene ja tiedä.

Nämä kyseiset ajatusviivavarheet tulen korvaamaan niihin paremmin sopivilla rakenteilla.

Pätkän voisi tiivistää esimerkiksi näin (vaikka se ei paljoa lyhenekään niin turhaa se-siihen-siitä -toistoa on vähän vähemmän):

Kiitoksia, tuo kohta on livahtanut vähän ohi silmieni.

[Nuurori]

Tää jatkokertomus ei muuten oo parhaalla tavalla lukukelponen, jos osat ilmestyy epäeuklidisessa järjestyksessä ja seassa on rakentavaa palautetta

[Jasca]

Tämä ei taida varsinaisesti ole jatkokertomus, vaan nämä ovat pikemminkin otteita isommasta tarinasta. Aikaisemmin Saggeli puhui jotain mahdollisesta julkaisemisesta kustantajan kautta tai osana Sotamestarin kirjaa.

Eli tuskin tässä threadissa tullaan kuitenkaan koko tarinaa näkemään - ellen ole ihan väärin ymmärtänyt. Joten sillä, missä järjestyksessä pätkät tulee, ei taida olla väliä.

[Saggeli]

Nuurori kirjoitti:

Tää jatkokertomus ei muuten oo parhaalla tavalla lukukelponen, jos osat ilmestyy epäeuklidisessa järjestyksessä ja seassa on rakentavaa palautetta...

Ei ole jatkokertomus, vaan otteita pidemmästä kertomuksesta. Otteet eivät ole myöskään kronologisessa järjestyksessä. Tämä tuotokseni muuten perustuu varsin tarkasti erääseen Praedor-kampanjaani, joten olisi oikeutettua sanoa tarinan perustuvan "tositapahtumiin".

[Saggeli]

Uusi ote ja kuvaus Kirotusta Maasta.

Borvaria alkoi Suden Autiomaan jälkeen kuin veitsellä leikaten. Jaconian raja-alueen viimeinen kuollut ja eloton vyöhyke vaihtui ensin kitukasvuiseen pohjakasvillisuuteen ja tästä raunioissa kasvaviin suurempiin pensaisiin ja puihin; paikoin kasvillisuus ja suuret pensaikot hautasivat alleen rakennuksia, murenevia temppeleitä ja patsaita, kun taas toisaalla pienten ympäristöjen mosaiikkia saattoi rikkoa täysin kasviton alue, johon ei elämä vuosisadoista huolimatta ottanut tarttuakseen vaan kiersi sitä kuin Kirottu Maa Jaconiaa. Tällaiset villin magian tappamat alueet olivat muodoltaan tavallisesti luonnottoman symmetrisiä, kertoen niissä vaikuttavista voimakentistä, velhotaikuudesta tai joskus harvoin maaperään haudatuista voimakkaista talismaaneista, joihin kuolevaisen käden ei kävisi koskeminen.

Kirottu Maa saattoi yllättää sinne matkaavan, mikäli tämän kuva paikasta perustuisi yksinomaan toisen käden tietoon, tarinoihin, huhuihin ja lauluihin. Odotuksiin nähden se saattoi näyttää joko pettymykseltä seikkailua etsivälle, tai helpotukselta niille, joiden elanto olisi tämän maan antimista kovasti riippuvainen. Petojen kansoittama synkkä helvetti vaihtui askel askeleelta horisonttiin asti kurottavaksi, oudon kasvillisuuden ja maahan varisseiden ja laonneiden rakennusten täplittämäksi, raunioiden hiljaiseksi hautausmaaksi, jollainen harvoin kuvastui kievareiden arpisten praedorien ja tarinaniskijöiden kertomuksissa. Paikka paikoin kasvusto majesteettisine pylväineen ja patsaineen onnistui näyttämään jopa kauniilta.

Tarinat olivat aina vain tarinoita, mutta vallitsevaan hiljaisuuteen ei pitäisi tuudittautua, tämän Deluntes tiesi ja oli teroittanut tätä useampaan otteeseen seurueen matkatessa Jaconian halki kohti Suden Autiomaata. Kirottu Maa eli omaa elämäänsä vierailijoista riippumatta ja välittämättä eivätkä ikävät kohtaamiset retken aikana olisi koskaan poissuljettu mahdollisuus. Parasta voisi toki toivoa, mutta pahimpaan tulisi varautua.

Vaikka rajan ylitys ei Deluntesille enää samanlaisia tuntemuksia saanutkaan aikaan kuin vuosikymmen sitten, aukesivat hänen aistinsa vastaanottamaan Kirotun Maan puhetta ja kirjoitusta: ääniä ja tuntemuksia, ihon pistelyä, outoja hajuja ja kangastuksia ja kuvajaisia siellä, missä niitä ei pitäisi olla. Ne kertoivat Deluntesille vältettävistä villin magian alueista, joita seurueen tielle saattaisi osua, vaikka edellisiltana tarkkaillut valoilmiöt paljastivat suurten avonaisten porttien olevan vähintäänkin virstojen päässä tämän suunnittelemasta matkareitistä. Villin magian alueet oli joka tapauksessa vältettävä niiden voimakkuudesta huolimatta.

[Jasca]

Tämä oli jälleen mielestäni ensimmäisten otoisten veroista tekstiä. Onnistuit kuvailemaan Borvariaa todella hyvin tehden siitä paitsi elävän niin myös vaarallisen ja villin magian vääristämän - kuin se onkin! Mielestäni toit hyvin esille, että Borvaria ei ole kuollutta maata, vaan täynnä elämää - vääristynyttä ja vaarallista, mutta elämää kuitenkin.

Tällaiset villin magian tappamat alueet olivat muodoltaan tavallisesti luonnottoman symmetrisiä, kertoen niissä vaikuttavista voimakentistä, velhotaikuudesta tai joskus harvoin maaperään haudatuista voimakkaista talismaaneista, joihin kuolevaisen käden ei kävisi koskeminen.

Tuo kohta osui silmään sellaisena, jota minä hioisin vielä. Minä kirjoittaisin sen mieluummin suosiolla vain että: "Tällaiset villin magian tappamat alueet olivat muodoltaan tavallisesti luonnottoman symmetrisiä, mikä kertoi..."

Toisaalta voihan tuon ajatella niin kuin sinä ilmeisesti olet ajatellut, että "kertoen" viittaa edelliseen lauseeseen, mutta se tuntuu ainakin minun mielestäni hieman kankealta. Eikä kertoen sanan edelle tulisi silloin pilkkua - kai...

--- toisaalla pienten ympäristöjen mosaiikkia saattoi rikkoa täysin kasviton alue, johon ei elämä vuosisadoista huolimatta ottanut tarttuakseen vaan kiersi sitä kuin Kirottu Maa Jaconiaa.

Erityisesti tuo oli mielestäni suorastaan loistavasti kirjoitettu kohta ja samalla hieno rinnastus Jaconian ja Kirotun maan suhteeseen!

[Saggeli]

Taitaa tuo otsikko olla jo jonkin verran harhaanjohtava, kun "kirjakokoon" suhteutettuna teoksella alkaa olla pituutta jo toistasataa sivua. Juonen kannalta olen tapahtumien puolenvälin tienoilla.

Jonkinasteista teoreettista toivoa on myös kuvituksen suhteen, jahka arvon taiteilija vapautuu armeijan kahleista. Tässäpä näyte tyylistänsä.

[Nuurori]

ihan ok kuva, vaikka hieman luonnosmainen, niin herättää toi jo enemmän hahmoa henkiin kuin häpeää. Mutta miten mahtaa arvon taitelijalta onnistua toimintakohtausten kuvaaminen. Usein oseeraukset vielä sujuu rutiinilla, mutta kun asennot, kuvakulma ja ennenkaikkea ilmeet vaihtaa turva-alueelta borvarian puolelle, menee kynä suuhun.

Mut niin en tahdo pelkästään dissata, siitä vaan tekeen, ja tekemällähän kaikki oppii.

[Saggeli]

Ajattelin yhtä kuvaa lukua kohden, kirjassa on tällä hetkellä muistaakseni viisi lukua.

Nuurori kirjoitti:

...ihan ok kuva, vaikka hieman luonnosmainen...

Johtuu siitä, että kyseessä on luonnos. Tuon tyylistä kuvitusta kuitenkin haetaan, puolirealismia.

Usein oseeraukset vielä sujuu rutiinilla...

Poseerauskuviin ei ole ainakaan toistaiseksi tarvetta, ellei sitten ole tarkoitus esitellä seurueen "ryhmäkuvaa".

Mutta miten mahtaa arvon taitelijalta onnistua toimintakohtausten kuvaaminen.

Eiköhän tuo luonnistu.