Annatko pelaajille armoa?

[SnowDog]

Tämä on kyllä vähän vaikea kysymys, koska tilanteita on niin erilaisi, samoin kuin pelien lähtökohtia.

Praedorissa ja kyberissä en anna armoa, hahmot ovat lähes järjestään niin kovia tappelemaan, että taistelussa siihen ei pitäisi olla tarvettakaan. Lisäksi itse pidän tietynlaisesta realismista peleissäni, jolloin pelaajahahmonkin kuolema, vaikkakin ikävä, on tapahtuma muiden joukossa varsinaisen tarinan rakentuessa. Muissa tilanteissa homma on usein niin, että pelaajat ovat panostaneet hahmojensa taistelutaitoihin enemmän kuin muihin ja ansaitsevatkin pienen opetuksen, jos käy huonosti.

Lähinnä tarkoitan nyt siis sitä, että omat pelaajani ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta monien pelivuosien veteraaneja, pelanneet useammankin PJ:n alaisuudessa monia pelejä ja ennen kaikkea pelanneet vuosikaudet minun vetämiäni pelejä. Jos pelaajat päättävät hyökätä johonkin taloon, niin vastuu on kokonaan pelaajilla. Tällöin nopat saavat päättää kuinka taistelussa käy, ellei parempaa taktiikkaa käytetä. Jos pelaajat päättävät ärsyttää jotain kaupungin kaartin kapteenia ja yhteenotossa käy huonosti, niin eivät he ansaitse mitään armoa.

Tietty tuo gerbiili-juttu on asia erikseen ja fumbleissa olen pyrkinyt jättämään taulukkojen käyttämisen väliin muutenkin.

[-Shalafi-]

Kyllähän sitä tulee toisinaan annettua vähän armoa. Varsinkin ensimmäisinä PJ:n kertoina sitä ei mielellän tapa hahmoja(vielä )
Mutta täytyy vain muistaa että hahmot ovat kuitenkin kuolevaisia, mutta jos he selviävät vastuksista hengissä niin se on hyvä vain.

[Essi]

Riippuu pelaajasta. Yleensä en todellakaan anna, mutta on myös tapauksia jolloin se on vain hyvä.

[Make the ropeltaja]

En pahemmin ole pj:nä ollut, mutta ensimmäisessä pelissäni kyllä meinasi ph kuolla. Siinä oli tapahtunut pieni virhearvio ja eikös hahmo ollutkin vähän huonossa kunnossa.

Minua kohtaan kyllä ollaan oltu onneksi melko armollisia, sillä muistan aivan liian monta pelikertaa, joissa olen jotenkin onnistunut möhlimään taistelussa tvs. ja hahmo tajuttomana jossain katuojassa, tvs. Yleensä pj on tyytynyt vain jonkun ryöstämään tai raiskaamaan hahmon ja nyt alkaa hahmoilla vähitellen olemaan pieniä henkisiä ongelmia Näistä tapahtumkista johtuen.

[Haudanhenki]

En missään nimessä. Alkuvaiheilla annoin säälittä armoa, ja siksi pelaajat kai tylsistyivät roolipeleihini. Nykyään en anna armoa LAISINKAAN, ja ehdotan, että KUKAAN PJ ei anna amoa. Pelaajat ovat tavallisesti tottuneet laittamaan itsensä kuseen peleissäni, mutta nykyään he todellakin "harkitsevat" sekoiluun lähtemistä etenkin jos kyseinen pelattava hahmo on tärkeä pelaajalle. Siksi en suosittele pelejäni pelaajille, jotka pelkäävät kuollakseen "KUOEMAA"!!!

[Taustavoima]

Alkuvaiheilla annoin säälittä armoa

Mielenkiintoinen ilmaus.

"Armon antaminen" on muuten sinänsä hyvin kantaaottavaa kieltä. Se sisältää oletuksen, että hahmoille ansaitsisi käydä huonosti mutta pj päättää toisin. Miten tämä ansaitseminen määritellään, on jäänyt epäselväksi. Saan jatkuvasti sen vaikutelman, että pj:n asema on jonkinlainen jumalallinen tuomari, jonka vallassa on rankaista pelaajia ja heidän hahmojaan. Omaan pelityyliini ei liity mitään tällaista: en aseta itseäni pelaajien yläpuolelle ja pyrin päätöksissäni siihen, että pelikokemus on mahdollisimman miellyttävä. Monella feodaalikuninkaaseen samaistuvalla pj:llä taitavat vallantunteesta saatavat kiksit ajaa näiden ylevien periaatteiden ohi, vaikka kaikki tietysti väittävät aina tähtäävänsä hyvään peliin. Se, mikä itse asiassa määrittelee pelikokemuksen nautittavuuden, hämärtyy kuitenkin kovin helposti. Mielestäni turhautuneet pelaajat ovat merkki siitä, että pj tekee työnsä huonosti – elleivät pelaajat nimen omaan halua tällaista. Pj:ltä voidaan vaatia tyylinsä mukauttamista pelaajien odotuksiin.

Paitsi että käsite on kantaaottava, se on myös epäselvä. Paitsi pj:n interventioon, "armoa ei anneta" -ilmaisulla voidaan viitata myös siihen, että pj tekee kaikkensa aiheuttaakseen aktiivisesti hahmoille vaikeuksia. Lisäksi ilmaisun käytössä ei mielestäni ole otettu huomioon, että kaikki "armon antamisen" tilanteet eivät ole samanlaisia: onhan nyt aivan eri fuskata nopanheiton tulos hahmojen idioottimaisen uhkarohkeuden kuin nopista johtuvan sattumakuoleman kohdalla. Syy, miksi asiaan on vaikea ottaa kantaa, on se, että keskustelijoiden ennakko-oletukset "armon antamisen" käsitteestä ovat hyvin erilaiset.

[SnowDog]

En tiedä pitäisikö kommentoida, mutta kommentoin nyt kuitenkin...

En voi myöntää saavani mitään kiksejä siitä, että jonkun pelaajan hahmo kuolee, päinvastoin. Sen takia yhdessä vaiheessa olinkin koko ajan pitämässä hahmoja hengissä vähän turhankin innokkaasti. Sitten päätin toisin...

Itse en vedä herooista fantasiaa (en laske Praedoria sellaiseksi, vaan pikemminkin fantasiaksi, jossa hahmot taistelevat verissäpäin mudassa hengästyneenä), joten jos hahmojen eteen tulee pimeällä kujalla ylivoimaiselta vaikuttava porukka ryöstämään heitä ja he päättävät taistella, niin se on heidän valintansa. Jos siinä lähtee henki, niin se on vain yksi mahdollinen ratkaisu tilanteeseen. Hehän olisivat voineet vallan hyvin lähteä karkuunkin ja siten välttää taistelun ja kuoleman. En katso tällaisessa tilanteessa olevani mikään sen suurempi tuomari, jumala tai kungingas, pelaajat ovat tehneet omat päätöksensä ja heidän hahmonsa tuntevat seuraamukset (on se sitten voitto, tappio tai paon karvas kalkki). Samaten jos hahmot ovat tehneet väijytyksen heillä on varsin hyvät mahdollisuudet yllättää viholliset ja ehkä jopa tappaa nämä ennen kuin vastustajat pystyvät reagoimaan. Jos väijytys menee kuitenkin vähän pieleen, niin jälleen voi käydä huonosti, mutta sekin mahdollisuus täytyy aina ottaa huomioon.

Kaksi viimeisintä peliä, jota olen vetänyt ovat olleet Cyberpunk 2020 ja Praedor, jossa molemmissa hahmot ovat olleet taitojensa puolesta keskivertovastustajaa parempia, eli heillä on ollut etu puolellaan jo alkuasetelmasta. Niinpä voin antaa noppien ja sääntöjen määrätä taisteluiden lopputuloksen.

Sosiaaliset tilanteet ja muut, joihin on vähemmän valmiita sääntöjä, on vähän vaikeampi sanoa kuinka paljon "armoa" tulee annettua. Joissain tapauksissa pistän pelaajat tiukille ja joskus päästän helpolla. Rahassa he eivät ole päässeet kylpemään viimeisimmissä peleissä, mutta ehkä taas joskus (yeah, right).

[samsusi]

Itse olen pääasiassa armoton, varsinkin pelaajien tyhmyyttä kohtaan Usein kuitenkin tulee tilanteita, joissa on minustakin mukavampi hieman pelaajia armahtaa.

Näin esimerkiksi eräiden pitkään pelautettujen hahmojen kanssa, jotka tarkkaan suunnitellussa loppuhuipennus trilogiaseikkailussa sitten kohtasivat zombeja. Praedorissa epäkuolleet eivät ole helppoja tai mukavia vastustajia, ja yks pelaajista ottikin osumaa kasvoihinsa. Epäkuolleiden levittämä kuolio olisi oikeasti tappanut hänet varmasti, mutta annoin siinä sen verran armoa, että kunnon adrenaliinia pursunneessa, nopea tempoisessa kohtauksessa muut pelajaat sitten pelastivat tämän polttamalla kuolio kohdan pois:cool:. Aka löymällä soihdulla naamariin, josta tietysti tuli lisää lämää Loput zombit sitten kaadettiin armottomassa taistelussa, ja pelaajien olisi pitänyt jatkaa matkaa. Mukana kuitenkin roikkui kolmella veri pisteellä varustettu sankari, joka siis oli sääntöjen mukaan täysin toimintakyvytön ja sokissa. Pelaajat jäivät yöksi Borvariaan, jonka pitäisi olla aivan uskomattoman vaarallista, mutta lepsuilin taas ja jätin yön kauhut vain pelottelun tasolle

Aamulla sitten pelaajat päättivät jatkaa matkaa kohti päämääräänsä, ja jättää haavoittuneen soturin yksin pieneen huoneeseen, ja tukkia oviaukon. Seuraavaksi vastaan olisi tullut valtava lentävä peto, lohikäärmettä vastaava sellainen. Kahdestaan, väsyneinä ja pahoin haavoittuneina pelaajilla ei kuitenkaan olisi ollut mitään jakoa sitä vastaan, ja heistä olisi tullut mokomalle vain maittava päivällinen. Jätin sitten hirviön kokonaan pois, jättäen kuitenkin sen pesän jälkineen ja luukasoineen paikoilleen. Saivat ne vähän hoppua aikaiseksi pelaajissa

Näin siis lipsuin muutoin ankarassa linjassani, jotta saisin tämän viimeisen, eeppiseksi tarkoitetun trilogian loppuun niin, että kaikilla olisi edes jollain tasolla mukavaa

[ithelog]

En anna armoa, enkä tee poikkeuksia. Kerran olen tapattanut oman hahmoni, jonka olin antanut toisen pelaajan pelattavaksi kun itse toimin Story Guidena. Kyllähän tuo hiukan harmitti, mutta se sopi tarinaan ja periaatteista tinkiminen oman hahmon eduksi olisi ollut jatkon kannalta paha signaali peliporukalle.

Armon antaminen on loputon suo ja epäonnistumiset syventävät tarinaa.

[JJKM]

Riippuu pelistä, oletan että muutkin pelaavat erilaisia pelejä ja pelaavat niitä jopa eri tavoilla.

Sanotaan vaikka että pelaamme Muumilaakson tarinoita ja yksi hahmoista tippuu rotkoon niin hahmo ei tosiaankaan kuole ottaen 20d6 vahinkoa ja viisi heittoa kriittiset osumat taulukosta vaan tippuu vaikkapa pohjalla olevan retkeilyteltan päälle ja muut löytävät hänet myöhemmin intiaaneja leikkivien Vilijonkan kakaroitten keskeltä toteemipaaluun köytettynä.

Pelatessa jotain vaikkapa D&D:n tyylistä peliä armo on vieras konsepti mutta ei tarkoita kuitenkaan armottomuutta. Itse tykkään antaa pelaajille resursseja joilla manipuloida todennäköisyyksiä puolelleen ja tulkinnoissa tai "tuomaroinneissa" on mielekkäämpää lähestyä pelaajien toimia niin että ne onnistuvat tai voisivat onnistua jollain ehdolla kuin varta vasten miettiä että kaikki totutun kaavan ulkopuolelta tuleva johtaisi automaattiseen epäonnistumiseen.

[jollybee]

Harvemmin, varsinkin nykyään kun pelataan Shadowrunia: se ei vaan oikein sovi niin synkeään maailmaan, varsinkin kun lähtökohta on että hahmot ovat rikollista yhteiskunnan pohjasakkaa jotka hankkivat elantonsa muita ryöstämällä ja huijaamalla. Sen verran annan löysiä etten tarkoituksella yritä tappaa hahmoja koko ajan, mutta kunnon selkäsaunan yritän kyllä tarjota: ellei joku hahmo tilanteesta sitten poistu elävänä, se on ikävää, mutta sitähän elämä varjoissa on.

[Thunhus]

Armoa tulee annettua aika usein. Keskimäärin kerran vuodessa tulee lahdattua yksi hahmo. Heitän nopat piilossa, jolloin "huijaus" onnistuu helposti. Armoa annan, koska olen viehättynyt pitkiin kampanjoihin, jossa pelaajat pelaavat samoja hahmoja vuodesta kolmeen vuoteen. Sääntöinä käytän D&D 4e. Peliporukalla on myös house rule, joka kieltää kuolleiden herättämisen, joka D&D:ssä on naurettavan helppoa.

Armollisuuteeni huonoja puolia on pelaajien kasvava ylimielisyys kaikkea kohtaan. Luolassa kohdattava monsu on pelaajille aina lähtökohtaisesti tapettavissa ja pakoon juostaan aniharvoin.

TPK tilanteita vältän kuin ruttoa. Ne tuppaavat lopettamaan koko harrastuksen. Myös uuden hahmon tapattaminen ensimmäisellä pelikerralla on kokemukseni mukaan erittäin turhauttavaa.

Thunhus

[Nuurori]

Voit draaman nimessä heittää joskus noppia avoimesti niin, että ettei armolle ole sijaa. Tätä ei tartte tehdä aina, mutta tieto siitä, että saatat tehdä sen dramaattisessa tilanteessa lisää tervettä pelinjohtajan pelkoa.

[Siege]

Mä pelinjohtajana koitan rakentaa pelit niin, että jokainen pelaajahahmo on tärkeä. Se ei oikein anna tilaa hahmojen satunnaiselle kuolemalle, pelaajan niin halutessa hahmo voidaan toki päästää päiviltä. Noin yleisesti en ole keksinyt mitään tarpeeksi näppäriä tapoja jatkaa tilanteesta, jossa hahmoja kuolee, joten ennemmin kierrän ne. Ei Frodokaan kuole matkalla Tuomiovuorelle, vaikka ihan takuulla todennäköisyydet ovat pientä karvajalkaa vastaan!

Mutta mun pelityylini on enemmän tarinan kertomista porukalla, kuin simulaatiota, joten se vaikuttaa paljon "armoon". En käyttäisi systeemiä, jossa voi kuolla ensimmäiseen vastaantulevaan näätään, jos haluan kertoa sankaritarinoita.